Joy Divisionin mysteerin purkaminen

Joy Divisionin mysteerin purkaminen

Hiljattain ilmestynyt Jon Savagen uusi Joy Divisionia käsittelevä kirja ”This Searing Light” käsittelee sitä, kuinka yhtye muuntautui portaaliksi, joka lähetti rock-and-roll-yhtyeenä toimivan median kautta erästä kaikkein ulkomaailmallisinta ja kauneinta informaatiota. Lähestyminen kohti Joy Divisionia on uhkaavaa. Tämä yhtye on suljettu monumentaalisten vastoinkäymisten myyttiin, joka ulottuu jollain tasolla myös rockin ulkopuolelle, ja joka kulminoitui äärimmäisellä mahdollisella tavalla vuonna 1980 laulaja Ian Curtisin itsemurhaan.

Joy Divisionin historiikkia on verrattu brittiläisen taiteilijan Cornelia Parkerin installaatioon ”Cold Dark Matter” vuodelta 1991. Parker järjesti brittiläisen armeijan avulla puutarhamajan räjäyttämisen, jonka hän kuvasi kameralla tarkasti talteen, ja keräsi ja kokosi sen jälkeen jäänteet kasaan jäljennökseksi majasta hetkeä ennen pirstoutumista, jokainen säle ja pirstale kiinteästi paikallaan, lennossa mutta pysähtyneenä ja valkoinen valo keskellä ytimessä.

Loisto ja valoisuuden kukoistus Joy Division ytimessä ovat mysteeri. Ei se mysteeri, mikä sai Curtisin riistämään oman henkensä, sillä kyseisen aiheen välittömät subjektiiviset syyt tulevat surullisen selviksi, kun luet kirjan. Mysteeri on se, kuinka neljä työväenluokan pohjoisenglantilaista poikaa, jotka olivat kiinnostuneita lähinnä oluesta ja tupakoista, onnistuivat juurikaan puhumatta koko asiasta muuntautumaan rock-bändinä mediaksi, jonka kautta välittyi mitä ulkomaailmallisinta ja kauneinta informaatiota.

Joy Division on toiminut innoittajana omalle kitaransoiton opettelulleni. Pelaan tietokoneella lähinnä Counter-Striken ja Call of Dutyn kaltaisia FPS-pelejä sekä Pokerstarscasinon tapaisilla nettikasinoilla, mutta nyt mukaan on tullut myös Rocksmith 2014 -kitarapeli, johon saa ostettua myös ladattavaa pelin ulkopuolista sisältöä. Joy Divisionista kertovan Control-elokuvan jälkeen minun oli pakko ladata Joy Division -kappalepaketti, jonka jälkeen bändin kappaleet ovatkin olleet ahkerassa soitossa. Soittamalla kappaleita läpi itse, löytää niistä myös jatkuvasti uutta.

Olosuhteet ja aikakausi

Paikallisilla olosuhteilla oli jotain tekemistä asian kanssa. Manchester oli heidän kaupunkinsa, 1970-luvun loppupuoli oli heidän aikakautensa ja punk rock oli heidän kiihdyttimensä. Säde energiaa jälkiteollisuuden tyhjyydessä. He olivat osallisena pikkuruisessa eksistentiaalisesti heränneessä yleisössä, kun Sex Pistols soitti Manchesterissa vuonna 1976. Basisti Peter Hook kertoo kirjassa, että paikalla oli niin vähän ihmisiä, että kaikki juttelivat keskenään. Hän vertaa tapahtumaa kolariin, jolloin paikalla olijat kauhistelisivat tilanteen kamaluutta toisilleen. Bändi muodostettiin tuona iltana.

Post-punk on mahtava termi, Hook kertoo. Hänen mukaansa elämme punkin jälkeistä aikaa. Punk tapahtui, ja sen jälkeen tapahtuivat he. Joy Divisionin aikakauden bändeille se tarkoitti musiikkia, joka kuulosti ideoilta. Viihteen monitoimimies Tony Wilson solmi sopimuksen Joy Divisionin kanssa uudelle levy-yhtiölleen Factorylle. Wilsonin mukaan rappeutunut kaupunki oli osa Joy Divisionin elämää. Arkkityyppistä modernia kaupunkia edustava Manchester kuuluu teemaan, joka kulkee koko jutun läpi.

Muusikkoina kaikki yhtyeen jäsenet olivat ainutlaatuisia. Peter Hookin aggressiivisen melodinen ja melankolinen basson soitto, instrumentin roikkuessa hänen polviensa korkeudella, oli kuin huminaa tai valitusvirttä pään sisällä. Kitaristi Bernard Sumner yhdisti omaan kylmään arkkitehtuuriinsa The Stoogesin Ron Ashetonin itäisempää murinaa. Stephen Morris soitti rumpuja kuin hän rakentaisi ja sitten virnuillen ratkaisisi sarjan hankalia mekaanisia ongelmia. Ja Ian Curtisin hutera ja kolkko baritoni, jota hän lauloi edesmenneen Jim Morrisonin aksentilla, merkitsi rituaalisen tilan keskelle musiikkia.

Joten niin sanotusti horisontaalisella akselilla tässä olivat koordinaatit: ihmiset ja olosuhteet sekä ajankohta. Ian Curtisilla oli vaimo ja työpaikka, tyttövauva ja pieni talo Manchesterin ulkopuolella Macclesfieldissä. Hän tykkäsi pyöriä kavereidensa kanssa ja soittaa bändissä. Mutta hän eli myös vertikaalisella akselilla, ajattomana, eristyksissä. Hänellä oli visioita. Kappaleessa ”Dead Souls” hän kertoo unistaan, jotka vievät hänet toiseen päivään. Olivatko ne pieniä kohtauksia, jotka edelsivät epilepsiaa, joka vaivasi häntä viimeisinä vuosinaan?

Gramofoni

Kasvu

Asiat yhdistyivät tai säteilivät ulospäin verkkomaisesti, on mahdotonta kertoa kummin päin, mutta joka tapauksessa lumipallo oli lähtenyt vyörymään sekä bändin että sen ympärillä olevien ihmisten osalta. Rock and roll jäi kauas taakse, kun vuoden 1979 ”Unknown Pleasures” – joka oli vielä juuri ja juuri tunnistettavissa rockalbumiksi – johti epäinhimillisiin korkeuksiin vuoden 1980 ”Closerin” myötä.

Musiikkilehdistön valokuvaajat, jotka oli lähetetty kuvaamaan mumisevaa ja toisenlaista Joy Divisionia, yllättyivät löytäessään mukautumattoman mutta täysin koherentin bändin estetiikan loistavan linssiensä läpi. Curtis, joka tanssi esiintyessään kuin joku, joka haluaa aiheuttaa itselleen kohtauksen, luodakseen sähköistävän tapahtuman tuijottamalla yhteen pisteeseen sätkimällä ulos kehossaan ansassa olevaa paniikkia, sai ensimmäisen suuren kohtauksensa. Hänen avioliittonsa alkoi hajota, ja samalla kun Joy Divisionin musiikki nousi yhä kaukaisemmaksi, hänen sanoituksensa muuttuivat kivuliaan henkilökohtaisiksi.

Curtis lauloi kriisistä, jonka hän tiesi tulevan ja tuhoavan hänen ylläpitämänsä tasapainon. Yhtyeen maine jatkoi kasvamistaan. Curtis kanavoi Kafkaa, Burroughsia, Munchia, 1900-lukua ja itseään. Hänen sanoituksensa edustivat samalla henkilökohtaisia asioita ja toisaalta niiden vastakohtia, niin ikään inhimillisyyttä kuin epäinhimillisyyttäkin. Jollain tavalla tämä kaikki jäi kuitenkin piiloon, lakaistuna maton alle, eikä kukaan keskustellut siitä tai tuonut sitä julki. Tämä saattaa kenties olla vastaus tai yksi vastauksista mysteeriin. Ärhäkkyys, englantilaisuus, tietoinen monotonia, olut, aliarvostus ja eräänlainen masennuksen ilmapiiri tarjosivat kaikki täydellisen suojan taiteellisen hirviön kasvulle.

Savagen kirja on loistava. Joy Divisionin tapauksessa sanat lopulta hupenevat tai hämärtyvät käyttökelvottomiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi tietenkään lopettaa yrittämästä, mutta This Searing Lightin hämmentyneiden todistajien, puolittaisten asiantuntijoiden ja laulajansa äkkinäisen poistumisen vuoksi surevien bändikaverien osittaisia, rikkoontuneita ja hämärtyneitä kertomuksia lukiessa huomaa, että suullisen historian menetelmä tuntuu yhä järjevämmältä. Mihin tämä yhtye olisi edennyt, jos Curtis olisi elänyt? Joy Division sisälsi kokonaisuudessaan tanssimusiikkia, elektronisen tulevaisuuden ja myös syvää romantiikkaa odottamassa löytymistään.